Hävettää

Nuorena aikuisena havahduin siihen, että minua ei juuri tunnettu niissä piireissä joissa liikuin. Nautin sivusta katselijan roolistani siitä, että, muut eivät juuri tienneet elämästäni mitään. Olin hiljainen ja pysyin sivussa. En omistanut montaa ystävää, mutta jokainen ystäväni oli minulle kultaakin kalliimpi. Nautin hiljaisuudesta ja rauhasta. Sisimmässäni koin olevani liian erilainen kuin muut.

Elämäntilanteeni muututtua sain tottua ääniin. Ensimmäinen lapseni ei silti pienenä vielä ollut kovinkaan vaativa. Sain useaan otteeseen kuulla hänen olevan helppo vauva ja taapero. Olinkin onnellinen, kun sain tehdä ostokset täydessä hiljaisuudessa. Lapsen pikkusisaruksen syntymän jälkeen hänen käytöksensä kuitenkin muuttui. Vauva itki paljon ja vaati minulta paljon. Isommalle lapselle jäi luonnollisesti vähemmän aikaa kuin aiemmin. Hän reagoi muutokseen erinäisillä oudoilla käytöstavoilla, jotka tuntuivat minusta epämiellyttäviltä. En pitänyt siitä, että jouduin puhumaan paljon julkisilla paikoilla tai siitä huomiosta, jonka kulkiessamme herätimme. Minua hävetti.

Vahingon kautta vein lapseni lääkäriin ja hän sai diagnoosin. Tämän jälkeen häpeäni alkoi hellittämään vähän. Sain tilanteellemme nimen, enkä kokenut kaiken enää olevan vikaani. Aloin lukemaan kirjallisuutta ja etsimään tietoa. Minulla oli nyt nimi sille mistä etsiä tietoa ja toimintamalleja. Löysinkin tietoa ja aloin soveltamaan sitä käytännössä. Elämämme oli kuin palapeli, jonka palasia kokosin pikkuhiljaa. Lapseni ei silti ollut hiljainen, kuten minä olin pienenä ollut. Hän oli kovin äänekäs ja toi tunteensa voimakkaasti esille. Tiettyinä kellonaikoina päivästä hän käytti paljon ääntänsä ja soli hyvin impulssiivinen. Jouduin olemaan kokoajan tarkkana missä hän liikkui, mitä hän teki ja keksimään hänelle mieluisaa toimintaa. Häpeästä tuli jokapäiväistä ja jouduin tulemaan sen kanssa toimeen. Etsin keinot, jolla sain ajatukseni pois häpeästä ja keskitin ne johonkin muuhun. Positiiviseen ja kehittävään. Löysin eteeriset öljyt ja keskityin oppimaan myös niistä lisää.

Nyt lähes kolme vuotta lapsen diagnoosin jälkeen olen alkanut kokemaan taas tuota samaa häpeää. Lapseni on kasvanut isommaksi eikä hän aina ymmärrä tunteidensa suuruutta tilanteeseen nähden. Olemme myös tehneet päätöksiä, joilla olemme saaneet tuettua lapseni kehitystä ja vakautettua elämäämme. Nuo kaikki valinnat ja päätökset vaativat minulta paljon rohkeutta ja voimaa. Muutimme takaisin kotiseudulleni ja saimme aloittaa elämän tukevalla maalla jalat pinnassa.

Kotiseudulle muutto toi kuitenkin mukanaan yhden muuttujan, jota en ollut tullut ajatelleeksi koskaan. Se on häpeä. Koska asumme alueella, joka on minulle tärkeä ja rakas, on myös se kuinka meidät nähdään minulle tärkeämpää. Se ei saisi olla näin. Miksi se kuitenkin vaikuttaa? Miksi täytyy pyrkiä olemaan täydellinen, vaikka täydellisyyttä ei edes ole mahdollista saavuttaa?

Leave a Reply

Fill in your details below or click an icon to log in:

WordPress.com Logo

You are commenting using your WordPress.com account. Log Out /  Change )

Google photo

You are commenting using your Google account. Log Out /  Change )

Twitter picture

You are commenting using your Twitter account. Log Out /  Change )

Facebook photo

You are commenting using your Facebook account. Log Out /  Change )

Connecting to %s

%d bloggers like this: