Katkeransuloinen kesä

“Olisipa jo kesä” kuulin erään opettajan lausuvan puoli vuotta sitten. Hän kaipaili kesälomaa lukuvuoden puolessa välissä. Minulle tuo kesä oli vielä kaukana ajatuksissa kun pohdin vielä lapseni tulevaa koulupolkua. Tämä keskustelu on jäänyt mieleeni, koska olen jäänyt pohtimaan eri näkökulmiamme. Kun omat ajatukseni olivat lapseni koulutiessä, olivat ne tällä toisella osapuolella hänelle tärkeissä asioissa. Me jokainen olemme yksilöitä ja näemme tämän maailman omien itsemme kautta.

Nämä erilaiset linssit ovat nousseet esille viimeisen kahden vuoden aikana usein. Olen pohtinut niitä keskustellessani eri ammattilaisten kanssa ja ihmetellyt kuinka eri näkökulmasta valintoja katselemmekaan. Itse katselen tätä tilannetta henkilökohtaisemmin sekä vanhempana että ammattikasvattajana. Tunnen paljon enemmän tunteita kuin mitä tuntisin jotakin toista lasta kohtaan opettajan näkökulmasta. Tämä tilanne tulee iholle. Se on sisälläni. Oman lapsen kautta tulevat ratkaisut ovatkin auttaneet minua ymmärtämään paremmin myös niitä vanhempia joita kohtasin ennen tätä kokemusta. Tämä on mielenkiintoinen näkökulma, joka antaa laajan perspektiivin. Samaan aikaan tiedostan oman näkökulmani olevan tunnelatautunut. Vaikka katson asiaa lapsen edun näkökulmasta, se sisältää paljon omia tunteitani. Tästä huolimatta minulla on suurin asiantuntijuus oman lapseni osaamista ja taitoja kohtaan.

Olin suunnitellut lapselleni mahdollisimman turvallisen koulupolun. 3- vuotiaana hän aloitti päiväkodin kotikaupungissani kristillisessä päiväkodissa. Päiväkoti tuli meille nopeasti hyvin rakkaaksi, koska lapseni oppi siellä puhumaan ja hän nautti siellä olosta paljon enemmän kuin aikaisemmassa päiväkodissaan. Lapsi jäi sinne mieluummin ja hakukin onnistui ilman suurempaa draamaa. (Ensimmäisessä päiväkodissa lapsi itki maassa, kun hain hänet hoidosta. Uudessa päiväkodissa hän olisi mieluusti vain jatkanut leikkejään.) Vuosien kuluessa aloimme päiväkodin kanssa tekemään pieniä havaintoja lapsestani ja tämän käyttäytymisestä: päiväkoti ehkä minua enemmän. Minä en vielä tuolloin ymmärtänyt, että kaikki lapset eivät jaksa katsoa Youtubesta yksinkertaisia ohjelmia tunteja. Lapseni oli hyvin helppo, mutta myös haastava. Emme esimerkiksi voineet osallistua kaikkialle missä oli paljon ihmisiä. Hän ahdistui ja alkoi pitämään meteliä.

Toisen lapsen syntymän jälkeen lapseni käytös muuttui yhtäkkiä ja sain ohjeistuksen viedä hänet lääkäriin. Lapseni velipuolella oli eräs autisminkirjoon liittyvä erityisyys, joka nosti tälle sairaanhoitajalle huolen. Lapseni pääsi tutkimuksiin ja hän sai diagnoosin. Meidät ohjattiin hakemaan lapselle terapioita ja pidennetty oppivelvollisuus.

Tuosta hetkestä alkoi polku, johon palaan edelleen päivittäin. Tarkkaan suunniteltu polku, jossa lapsi pääsisi turvallisesti siirtymään kristillisestä päiväkodista kristilliseen kouluun sortui kuin korttitalo. Koko elämäni alkoi etsiä uutta suuntaa ja merkitystä. Lapsellani oli hyviä ystäviä, joihin olimme panostaneet ja joiden oletin olevan hänen tulevia koulukavereitaan. Nyt he eivät enää olleet sitä. Nyt lapseni on uuden edessä ja ammattilaiset onnellisina katsovat, kuinka ovat saaneet hänet ohjattua sille polulle, joka heidän mielestään on ollut se oikea.

Mutta mikä on oikea polku? Miksi heikommilla sosiaalisilla taidoilla varustettu lapsi joutuu eri polulle kuin ystävänsä. Miksi hänen tiensä turvalliselle koulupolulle katkaistaan? Kysymyksiä on loputtomasti, eikä niihin ole vastauksia. Äänessäni on katkeruutta, ja tunnen patin nousevan kurkkuuni. Tämä on väärin. Eilen erehdyin lukemaan facebookista viestiketjua, joka oli muodostunut erään dokumentin alle. Tämän dokumentin nimi oli jo hyvin provosoiva ja se kertoi lapsesta, joka sairasti toureten syndroomaa. Moni kommentoija oli kommentoinut sinne hyvinkin kärkkäästi omia mielipiteitänsä. Niitä lukiessani jäin taas miettimään niitä linssejä, joiden kautta elämäämme katselemme. Miten erilaiset olivatkaan minun linssini ennen näitä kokemuksia? En voi tuomita ketään, joka kommentoi kärkkäästi, koska he katsovat tilannetta heidän linssiensä läpi. Silti olin kiitollinen kaikista niistä hyväksyvistä kommenteista, jotka siellä esiintyivät. Ei ole oikeata tai väärää. On paljon erilaisia näkökulmia, jotka jokainen edustavat yhtä polkua.

Katkeruus, suru ja pettymys ovat tulleet osaksi arkeamme. Ei ole päivää, jolloin en itkisi lapseni koulutietä. Siinä on niin paljon vääryyttä. Silti yritän kohdistaa katseeni kohti onnea ja iloa. Luottaa siihen, että asiat ehkä vielä järjestyvät? Ehkä meillekin löytyy vielä kaunis polku, jota pitkin saamme kävellä. Se kasvaa mihin keskitämme voimavaramme ja ajatuksemme. Minä olen yrittänyt keskittää ne kohti uutta. Kohti kasvua ja rakkautta.

Leave a Reply

Fill in your details below or click an icon to log in:

WordPress.com Logo

You are commenting using your WordPress.com account. Log Out /  Change )

Google photo

You are commenting using your Google account. Log Out /  Change )

Twitter picture

You are commenting using your Twitter account. Log Out /  Change )

Facebook photo

You are commenting using your Facebook account. Log Out /  Change )

Connecting to %s

%d bloggers like this: